Mikäli joku yksinäinen sielu vielä tätä sivua seuraa - teatteritoilailuni päivittyvät nyt tumpun puolelle.
maanantai 19. syyskuuta 2016
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Jekyll & Hyde - Jyväskylän kaupunginteatteri
Eräs suosikkimusikaaleistani on tullut Jyväskylään. Ja hienon sisääntulon teki. Tätä
kirjoittaessa olen nähnyt tuotannon kolmesti – ennakon (3.9.),
ensi-illan (5.9.) ja toisen illan (11.9).
Musikaalin skriptissä on omat ongelmansa. Jo lähtökohdiltaan aikas korni ja kliseinen tarina tuntuu vaativan tietyn tasapainon silmääiskevän itsetietoisuuden ja rehellisen tunteellisuuden välillä. Jyväskylässä pääpiirteissään onnistuttiin, mutta kompastuskiviäkin oli, joista suurimmat juuri kässärin syytä.
Tuotannot yleensä muokkaavat kässäriä mielensä mukaan, mutta Jyväskylässä on tieteääkseni käytössä MTI:n standardiskripti, pienin muutoksin – joka muutamasta muusta valmiista kässäristä on mielestäni ehdottomasti paras. Kuitenkin tietäen käsikirjoitusten erinäisistä räätälöinneistä, olisin kaivannut samaa tännekin.
Esimerkiksi 1994 konseptialbumilla ja Keski-Euroopan tuotannoissa usein ilmestyvä The Girls of the Night-kappale olisi istunut kakkosaktiin loistavasti. Lisenssiasioistahan en sen tarkemmin tiedä, mutta esimerkiksi Turun 2013-2014 (havaintojeni perusteella) räätälöidyn tuotannon ja Jyväskylän lisenssit ovat samalta yhtiöltä.
Anssi Valtosen ohjaus toimii oikein hyvin. Koko tuotanto on täynnä hauskoja yksityiskohtia, ja yleensä hitaammatkin kohtaukset on saatu mielenkiintoiseksi. Hahmojen väliset suhteet ovat kuvattu hyvin, pahimpia kliseitä välttäen ja välillä jopa uutta ilmaa puhaltaen. Ensimmäinen näytös on kaikilta puolin onnistunut.
Marjatta Kuivaston lavasteet ja Merja Levon puvut ovat kauniita, toimivia ja luovat hienon tyylitellyn maailman. Lasse Hirven orkestraatiot ja musiikin ohjaus ansaitsevat erityismaininnan, täynnä yksityiskohtia. Punarotan viulu- ja piano-ornamentaatiot jäivät erityisesti mieleen. Orkesteri soittaa taidolla ja ryhdillä. Koreografia (Sonja Pakalén) on myös näyttävää ja tarpeeksi tyyliteltyä meininkiin. Harjoituksissa minut pahasti säikäyttäneet varjo-Hydet toimivat hetkessä yllättävän hyvin.
Ongelmia tulee toisessa näytöksessä. Ensimmäisen näytöksen aloittava Murder, Murder jää vähän vaisuksi. Murhat tapahtuvat kaukana skrimin takana, eikä tapahtumiin saa itse oikein kontaktia. Kakkosnäytöksessä yleensäkin toiminta siirtyy kauemaksi yleisöstä, ja käsikirjoituksen ollessa mitä on, jäävät hahmotkin. Hahmojen välinen vuorovaikutus jotenkin pysähtyy. Emme myöskään tunnu pääsevän takaisin musikaalin luomaan Lontooseen. Ensimmäisen näytöksen jännitys ja energia jäivät vain jonnekin katsomoon leijumaan. Toisessa illassa kuilua tunnuttiin saaneen kurottua, mutta tällöin istuin kakkosrivissä, enkä tiedä oliko vain tällä vaikutusta asiaan.
Lopun hääkohtaus tosin on yllättänyt minut jo useasti – se on jo skriptissä antiklimaattinen ja tuntuu useimmissa tuotannoissa päälleliimatulta ja väkinäiseltä, mutta täällä suunnittelu, ohjaus ja lavakuva saavat siitä ihan oikeasti toimivan finaalin.
Henri Halkola nimikkorooleissa on oikein hyvä. Laulaa komeasti, Jekyllissään on inhimillistä särmää ja Hydensä hyytävän kylmä. Kumpaankin hahmoon saadaan hienosti psykologista syvyyttä – niin pitkälle kuin tämä musikaali vain sallii. Mutta kun keskushermosto saa Hydestä, tuntuu Jekylliä jäävän jäljelle vain vähän. Hauskoista filosofisista ja psykologisista implikaatioista viis, parempi erottelu kahden välillä toimisi ehkä paremmin.
Toisessa illassa tasapainoa oli kuitenkin jo saatu parempaan päin. Kompastuskivenä ennakossa ja ensi-illassa oli myös Confrontation-kohtaus, jossa ainakin minun oli hankala erottaa, kuka oli kuka, vaikka musikaali on tuttu. Toisessa illassa kohtaus jo toimi paljon paremmin. Kohtaus tosiaan on hankala vetää hyvin, mutta lavastus ja valaistus eivät oikein auta Halkolan työtä ollenkaan. Propsit siitä, että kohtaus yritetään saada läpi ilman sen kummempia efektejä, mutta tuntuu, että muissa tuotannoissa näitä efektejä käytetään ihan syystä.
Maria Lund (Lucy) ja Saara Jokiaho (Emma) ovat täydellisiä rooleissaan. Emma varsinkin jää helposti Lucyn varjoon jo skriptin ja yleisen Cosette-efektin takia, mutta Jokiaho saa hahmoon hienosti syvyyttä ja särmää. Ilo katsoa lavalla. (Halkolan ja Jokiahon korkeusero on myös söpöä kuin mikä.) Lund saa kliseiseen hahmoonsa uutta ilmaa ja Lucyn ronskin lavapersoonan mukaan käsinkosketeltavaa herkkyyttä. Ja Punarotassa on menoa ja meininkiä! Kumpainenkin laulaa kaiken päälle vielä loistavasti.
Hannu Lintukosken Utterson on yksinkertaisesti loistava. Vakavan lakimies-paran toilailut Punarotassa ovat ykkösnäytöksen parhaimmistoa. Sairaalan hallituksesta Sauli Suonpään Lordi Savage jäi erityisesti mieleen. Aina konjakkilasi mukanaan kulkeva sössöttäjä on kuin suoraan Monty Pythonin ”The Upper Class Twit of the Year”-sketsistä. Muista sivuhahmoista jäivät mieleen Hannu Hiltusen hellyyttävä Poole ja Maija Anderssonin näyttävä ja uhkaava Lukki.
Kaikenkaikkiaan, tuotanto on oikein ansiokas, todellakin näkemisen arvoinen. Dramaturgian riemujuhlaa ei kuitenkaan kannata odottaa - mutta tämä kyllä tulee paketissa tämän musikaalin kanssa.
Joni Leponiemeä en ole vielä nähnyt nimikkorooleissa, mutta kaikki ajallaan..
Musikaalin skriptissä on omat ongelmansa. Jo lähtökohdiltaan aikas korni ja kliseinen tarina tuntuu vaativan tietyn tasapainon silmääiskevän itsetietoisuuden ja rehellisen tunteellisuuden välillä. Jyväskylässä pääpiirteissään onnistuttiin, mutta kompastuskiviäkin oli, joista suurimmat juuri kässärin syytä.
Tuotannot yleensä muokkaavat kässäriä mielensä mukaan, mutta Jyväskylässä on tieteääkseni käytössä MTI:n standardiskripti, pienin muutoksin – joka muutamasta muusta valmiista kässäristä on mielestäni ehdottomasti paras. Kuitenkin tietäen käsikirjoitusten erinäisistä räätälöinneistä, olisin kaivannut samaa tännekin.
Esimerkiksi 1994 konseptialbumilla ja Keski-Euroopan tuotannoissa usein ilmestyvä The Girls of the Night-kappale olisi istunut kakkosaktiin loistavasti. Lisenssiasioistahan en sen tarkemmin tiedä, mutta esimerkiksi Turun 2013-2014 (havaintojeni perusteella) räätälöidyn tuotannon ja Jyväskylän lisenssit ovat samalta yhtiöltä.
Anssi Valtosen ohjaus toimii oikein hyvin. Koko tuotanto on täynnä hauskoja yksityiskohtia, ja yleensä hitaammatkin kohtaukset on saatu mielenkiintoiseksi. Hahmojen väliset suhteet ovat kuvattu hyvin, pahimpia kliseitä välttäen ja välillä jopa uutta ilmaa puhaltaen. Ensimmäinen näytös on kaikilta puolin onnistunut.
Marjatta Kuivaston lavasteet ja Merja Levon puvut ovat kauniita, toimivia ja luovat hienon tyylitellyn maailman. Lasse Hirven orkestraatiot ja musiikin ohjaus ansaitsevat erityismaininnan, täynnä yksityiskohtia. Punarotan viulu- ja piano-ornamentaatiot jäivät erityisesti mieleen. Orkesteri soittaa taidolla ja ryhdillä. Koreografia (Sonja Pakalén) on myös näyttävää ja tarpeeksi tyyliteltyä meininkiin. Harjoituksissa minut pahasti säikäyttäneet varjo-Hydet toimivat hetkessä yllättävän hyvin.
Ongelmia tulee toisessa näytöksessä. Ensimmäisen näytöksen aloittava Murder, Murder jää vähän vaisuksi. Murhat tapahtuvat kaukana skrimin takana, eikä tapahtumiin saa itse oikein kontaktia. Kakkosnäytöksessä yleensäkin toiminta siirtyy kauemaksi yleisöstä, ja käsikirjoituksen ollessa mitä on, jäävät hahmotkin. Hahmojen välinen vuorovaikutus jotenkin pysähtyy. Emme myöskään tunnu pääsevän takaisin musikaalin luomaan Lontooseen. Ensimmäisen näytöksen jännitys ja energia jäivät vain jonnekin katsomoon leijumaan. Toisessa illassa kuilua tunnuttiin saaneen kurottua, mutta tällöin istuin kakkosrivissä, enkä tiedä oliko vain tällä vaikutusta asiaan.
Lopun hääkohtaus tosin on yllättänyt minut jo useasti – se on jo skriptissä antiklimaattinen ja tuntuu useimmissa tuotannoissa päälleliimatulta ja väkinäiseltä, mutta täällä suunnittelu, ohjaus ja lavakuva saavat siitä ihan oikeasti toimivan finaalin.
Henri Halkola nimikkorooleissa on oikein hyvä. Laulaa komeasti, Jekyllissään on inhimillistä särmää ja Hydensä hyytävän kylmä. Kumpaankin hahmoon saadaan hienosti psykologista syvyyttä – niin pitkälle kuin tämä musikaali vain sallii. Mutta kun keskushermosto saa Hydestä, tuntuu Jekylliä jäävän jäljelle vain vähän. Hauskoista filosofisista ja psykologisista implikaatioista viis, parempi erottelu kahden välillä toimisi ehkä paremmin.
Toisessa illassa tasapainoa oli kuitenkin jo saatu parempaan päin. Kompastuskivenä ennakossa ja ensi-illassa oli myös Confrontation-kohtaus, jossa ainakin minun oli hankala erottaa, kuka oli kuka, vaikka musikaali on tuttu. Toisessa illassa kohtaus jo toimi paljon paremmin. Kohtaus tosiaan on hankala vetää hyvin, mutta lavastus ja valaistus eivät oikein auta Halkolan työtä ollenkaan. Propsit siitä, että kohtaus yritetään saada läpi ilman sen kummempia efektejä, mutta tuntuu, että muissa tuotannoissa näitä efektejä käytetään ihan syystä.
Maria Lund (Lucy) ja Saara Jokiaho (Emma) ovat täydellisiä rooleissaan. Emma varsinkin jää helposti Lucyn varjoon jo skriptin ja yleisen Cosette-efektin takia, mutta Jokiaho saa hahmoon hienosti syvyyttä ja särmää. Ilo katsoa lavalla. (Halkolan ja Jokiahon korkeusero on myös söpöä kuin mikä.) Lund saa kliseiseen hahmoonsa uutta ilmaa ja Lucyn ronskin lavapersoonan mukaan käsinkosketeltavaa herkkyyttä. Ja Punarotassa on menoa ja meininkiä! Kumpainenkin laulaa kaiken päälle vielä loistavasti.
Hannu Lintukosken Utterson on yksinkertaisesti loistava. Vakavan lakimies-paran toilailut Punarotassa ovat ykkösnäytöksen parhaimmistoa. Sairaalan hallituksesta Sauli Suonpään Lordi Savage jäi erityisesti mieleen. Aina konjakkilasi mukanaan kulkeva sössöttäjä on kuin suoraan Monty Pythonin ”The Upper Class Twit of the Year”-sketsistä. Muista sivuhahmoista jäivät mieleen Hannu Hiltusen hellyyttävä Poole ja Maija Anderssonin näyttävä ja uhkaava Lukki.
Kaikenkaikkiaan, tuotanto on oikein ansiokas, todellakin näkemisen arvoinen. Dramaturgian riemujuhlaa ei kuitenkaan kannata odottaa - mutta tämä kyllä tulee paketissa tämän musikaalin kanssa.
Joni Leponiemeä en ole vielä nähnyt nimikkorooleissa, mutta kaikki ajallaan..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)